FiCLA - Suomen kognitiivisen kielentutkimuksen yhdistys

  etusivulle

 

 

FiCLAn symposium

--> Kielen koko kyky

Suomen kognitiivisen kielentutkimuksen yhdistys FiCLA (Finnish Cognitive Linguistics Association) järjestää perjantaina ja lauantaina 23.-24.4. 2004 Teknillisessä korkeakoulussa Espoossa, yhdessä informaatiotekniikan laboratorion kanssa, seminaarin "Kielen koko kyky".

Seminaariin voi ilmoittautua (22.4. asti) yhdistyksen sihteerille Anu Airolalle (aairola@ling.helsinki.fi). Ilmoittautuminen on toivottavaa varsinkin, jos osallistut perjantain omakustanteiseen illalliseen (jonka paikka ilmoitetaan myöhemmin). Esityksiä ja paneelia on mahdollista tulla kuuntelemaan myös ilmoittautumatta, sillä tilaisuus on kaikille maksuton. Tarkka tieto esitysten saleista ja mahdollisista ohjelmanmuutoksista välitetään ennen tilaisuutta sähköpostitse ilmoittautuneille erikseen samoin kuin ficla- ym. listojen kautta.

Perjantai on varattu kognitiivisten paradigmojen lähentymiselle ja lauantaina teemoina ovat kaikille yhteinen kysymys kielen suhteesta mielen käsitetasoon sekä oppiminen. Esitysten abstraktit ovat nähtävissä tämän sivun lopussa.

Tästä löydät Otaniemen kartan. Bussit Helsingistä Otaniemeen ovat 102, 103 ja 502 (aikataulut).

Katso myös Suomen kognitiivisen kielitieteen tilaa luotaava teksti "The Channels and Interfaces of Cognitive Linguistics in Finland" (Oili Karihalme).

--> OHJELMA

--> Perjantai 23.4.2004

10.00 Seminaari alkaa TKK:n päärakennuksessa. Oili Karihalmeen alkusanat: Mikä meitä yhdistää?

10.15 Kutsuttu puhuja Krista Lagus: Kielen kognition tutkimus ja mallinnus oppivilla menetelmillä

11.10 TKK:n laboratorioiden demonstraatioita: Mikko Kurimo ja N.N.: Oppiva puheentunnistus

11.30 Heli Tissari: Kielentutkijan kootut kysymykset

12.20 Lounastauko

13.30 Kutsuttu puhuja Riitta Salmelin: Puheäänten käsittelyn aktivaatioketju ihmisaivoissa

14.20 TKK:n laboratorioiden demonstraatioita: Mathias Creutz ja Krista Lagus: Morfologian ohjaamaton oppiminen tekstistä

14.40 Kaius Sinnemäki ja Juha Yliniemi: Suomen inessiivin ja adessiivin kuvausta kognitiivisen kieliopin avulla

15.15 Kahvitauko

16.00 Paneeli "Suomen kognitiivisen kielentutkimuksen kuilut ja liittymät". Paneelin alustaa kutsuttu puhuja Urho Määttä, joka selvittelee kognitiivisen paradigman suomalaisen version tilaa. Puheenjohtajana toimii FiCLA:n kunniajäsen Jussi Niemi.

18.00 FiCLA:n vuosikokous

20.00 Illallinen (omakustanteinen)

--> Lauantai 24.4.2004

9.15 TKK:n demonstraatiot jatkuvat: Timo Honkela ja Juha Winter: Simulated language learning in an agent community

9.40 Viljo Martikainen: Käsitteet ja kieli

10.40 Oili Karihalme: Liputusta riskiraamissa? Onko lingvistisemantikon tarpeisiin monitieteistä käsiteteoriaa?

11.15 Loppukeskustelu: Kieli, käsitteet, mieli ja oppiminen

n. 12.00 Tilaisuus päättyy


ABSTRAKTIT: (tekijän mukaan aakkosissa)

Liputusta riskiraamissa?
Onko lingvistisemantikon tarpeisiin monitieteistä käsiteteoriaa?

Oili Karihalme
oilkar@utu.fi

Käsitetason merkityksestä representaatioprosessissa on kaikilla kognitiivisilla aloilla omat vaihtelevat käsityksensä ja kuvauksensa (kielitieteellis-filosofisista vrt. esim. Langacker 1991, Jackendoff 1997, Bartsch 1998, Fodor 1998, Marten 2002). Käsitteisyyden tunnistaminen entistä useammista kielen ilmiöistä on ollut lingvisteille jo sillään suuri ajattelun murros (ks. Croft & Cruse 2004; vrt. esim. Wiese 2000). Tarjolla olevista pitkälle sofistikoituneista teorioista huolimatta jokainen kognitiivista kielentutkimusta tekevä joutuu edelleenkin miettimään, millaisia käsitteistämisen kuvauksia voidaan pitää todellisuudenmukaisina ja kestävinä. Riittävätkö meille vallalla olevat mallit vai pitäisikö oppia ottaa yhä enemmän myös muiden kognitiivisten tieteiden viimeisimmistä teorioista ja empiirisistä tuloksista?

Lingvistisemantikkojen usko käsitteistämisilmiöitä selittävän systemaattisen — mutta yhtä kaikki intuitiivisen — päättelevän järkeilyn voimaan on ollut suuri. Käsitteisiä sisältöalueita (merkitysalueita) on kuvattu perustojen, domainien, kehysten, kenttien, prototyyppisen jakauman, profiilien ym. kategorioiden avulla (Bierwisch, Geckeler, Fillmore, Langacker jne.). Prosesseillakin on oma integraatio- ja interfacekäsitteistönsä. Järkeily on pitkälle mennessään tuottanut toisinaan hieman absurdia tulosta, kuten esimerkiksi Fillmoren ja Atkinsin (1992) RISKI-kehyksessä.

Järkeilyyn voidaan uskoa silloin, kun käsitteistämisen ehtoihin päästään luotettavasti käsiksi. Käsitteistämisen perusteet ovat selvimmillään joissakin erikoistuneiden tiedonalojen konteksteissa. Niiden käsitteiden muodostamisella on intentionaaliset sääntönsä, jotka käyvät ilmi tieteen harjoittamisen tavoista ja jotka on joskus jopa selitetty jossakin kielellisesti. Silti senkin ymmärtäminen, mitkä erikoistuneen kontekstin ilmiöistä todella vaikuttavat kieleen, on vaikeaa. Kielen tuottamis- ja ymmärtämisprosesseissa on aina mukana myös käsitteistämisen fokuksessa olevaan kohteeseen (vaikka erikoismerkitykseen 'vaalea esine') liittyvä yleinen, "arkinen" mielensisältö, mahdollisesti muutakin kilpailevaa sisältöä. Jos tieteellisen käsitteistämisen avulla luodaan vaikkapa erikoistunut esineiden ontologia ja sitä kuvaava kieli (vrt. HY:n Semantic Computing -hankkeen museoesineitä koskevaan osahankkeeseen), tulos on vain osaksi oppitekoinen. Mitä erikoistumattomampi konteksti on sitä enemmän episteemisyyden ja pragmaattisuuden sekä sosiaalisuuden ja subjektiivisuuden yhteisen läsnäolon ongelmat korostuvat.

Mielen käsitetasolta alkava kognitiivisten syötteiden semanttinen kilpailu on aluksi/osaksi esitietoinen tapahtuma. Kielen kannalta relevantit käsitteiset tapahtumat alkavat representaatioprosessin tavoitteen aktivoitumisesta, tavoitellun sisällön alueilla tapahtuvasta "liputtamisesta" (ks. Levelt; Roelofs 2003). Pitäisikö lingvistin nostaa kätensä avuttomana sen suhteen, mikä sai aikaan käsitteisen sisällön liputtamisen? Kuten edellä todettiin, tavoitteiden heräämiseen vaikuttavia ulkoisia ja sisäisiä kontekstuaalisia syitä on vaikeaa koota yhteen ja arvottaa. Kielellisen representaation muodostumisen kannalta on joka tapauksessa merkittävää, että esimerkiksi väriä koskevasta käsitteistöstä liputetaan tietyn kognitiivisen tehtävän yhteydessä tietty väri tai väriluokka (tehtävänä esim. erikoistunut kategoriointi: 'vaalea' > vaaleat esineet).


Käsitteet, kieli ja mieli

Viljo Martikainen
Viljo.Martikainen@csc.fi

Väitöskirjassani [1] olen rakentanut ihmisen systeemisen mallin, jota kutsun rationaaliseksi aktoriksi RA:ksi. Aristoteles piti ihmistä rationaalisena ja sosisaalisena eläimenä. RA-mallissa ihminen nähdään rationaalisena, sosiaalisena ja biologisena toimijana. RA-malli pyrkii hahmottelemaan kuvaa ihmisen kokonaisuudesta materiaalisena ja mentaalisena olentona. Ihmisen mentaaliset ulottuvuudet on perinteisesti nähty ihmisen toimijuuden rationaalisina ja sosiaalisina piirteinä. Ne puolestaan rakentuvat ihmisen biologisen evoluution muotoileman ruumiin anatomiaan ja fysiologiaan sekä ääreis-ja keskushermoston stuktuureihin ja funktioihin. Jälkimäiset ovat dynaamisessa muutosprosessissa ihmisyksilöiden koko elinkaaren ajan. Ihmisen muistitoimintojen olemus. struktuurit ja funktiot mahdollistavat mentaalisen eli elämyksellisesti koetun elämän moniulotteisen rikkauden, joista ihimillinen elämänkaari rakentuu. Muistiperustaisessa mentaalisen selityksessä ei tarvita mystisiä oletuksia ihmisen kokonaisuuden ymmärtämisessä. Ilmeisesti myös muiden aktoreiden muistitoiminnot ovat mahdollistaneet niiden säilymisen lajeina.

Muistitoimintoihin liittyvien empiiristen tulosten lisäksi RA-malli on rakennettu neuropsykologian ja aivotutkimuksen löydöksiin, jotka kuvaavat ihmisen aistiperustaisen on-line kytkennän ja muistiperustaisen selitysprosessin yksilön ja hänen ympäristönsä vuorovaikutusten välillä. Visuaalisen informaation käsittelyn alueella ovat dorsaali- ja ventraalikanavat aivoissamme esimerkkejä näistä on-line ja memory-line kytkennöistä, jotka ovat ilmeisesti aina olleet välttämättömiä edelleytyksiä yksilön ja lajin säilymiselle ja hyvinvoinnille.

Muistitomintojen rakentuminen aivoitoimintoihin on tieteelle edelleen haastava tutkimuskenttä. Ihmisen mentaalisen introspektiivinen tarkastelu ja muistin empiirinen tutkimus antavat kuitenkin perustan, josta abduktion avulla voidaan postuloida muistin ja käsitteiden systeeminen malli. Käsitteen ja mielen systeemiset mallit muodostavatkin tutkimukseni varsinaisen ytimen ja siihen mahdollisesti liittyvän tieteellisen kontribuution.

RA:n ohjausjaärjestelmän kehyksen muodostuu neliulotteisesta maailman-, rooli-, resurssi- sekä tilanne-ja toimintakuvien koosteista. Sen keskustan muodostaa elämysten ja ohjauksen näyttämö. Näyttämön sisältöä ja siten ihmisen mielen maailmaa strukturoivat elämysten ja toiminnan ohjauksen alueet, tasot, tietoisuuden ja prosessuaalisuuden asteet, elämysten intensiteetti ja kesto. Sanat ja lauseet ovat aistiperustaisia attribuutteja RA:n käsitteissä. Ne mahdollistavat tilannerelevanttien kielellisten ilmausten käytön ajattelun ja kommunikatiivisen toiminnan välineinä.

RA-mallissa todetaan, että tieteestä joudutaan filosofian alueelle silloin, kun tunnetun alueelta astutaan tieteelle tuntemattomalle alueelle. Tällöin tarvitaan uusia käsitteitä ja hypoteeseja, joiden testaamisen avulla tuntematonta voidaan vähitellen valloittaa. Tieteet eivät vielä osaa selittää miten aivojärjestelmämme transformoi materiaaliset afferentit aktiopotentiaalit eli aistien koodaamat sähkökemialliset impulsit elämyksellisesti koetuiksi kuvauksiksi tarkkaavuudemme kohteista. Myöskään ajattelumme ja päätöksiemme muuntuminen efferenteiksi aktiopotentiaaleiksi ja sitten puhe- tai muuksi motoriikaksi on tieteelle ongelma. RA- mallissa näitä transformaatioita kutsutaan emergenssiksi ja ohjausvaikutukseksi. RA-malliin sisältyy siten myös ihmistieteiden filosofiaa, sillä siinä postuloidut käsitteen ja mielen systeemiset mallit mahdollistavat uuden tavan lähestyä ihmisen mentaalisen ongelmia. RA-mallin ontologia rakentuu kriittisen tieteellisen realismin, evoluutioteorian ja pragmaattisen arkiajattelun pohjalle. RA-mallin naturalistinen luonne sallii ihmistieteiden, filosofian ja johtamisen ikuisuusongelmien tarkastelun empiiriisesti todennettavalla tavalla. Niinpä toiminta, tieto, arvot, motivaatio, kieli, mieli ja kulttuurin mentaaliset ulottuvuudet saavat selityksen, jossa näiden entiteettien mystifiointia ei tarvita. Alustukseni painopiste on kielen käsitteen analyysissa.

[1] Viljo. K. Martikainen (2004) Concepts and Mind as Dynamic Memory Systems Structuring the Human Mental. Helsinki: JOKO-VM Oy.


Puheäänten käsittelyn aktivaatioketju ihmisaivoissa

Riitta Salmelin
Teknillinen korkeakoulu
Kylmälaboratorio
riitta@neuro.hut.fi

Aikaherkillä aivotoiminnan kuvantamismenetelmillä (magnetoenkefalografia eli MEG, elektroenkefalografia eli EEG) voidaan seurata kielellisen ja ei-kielellisen kuulotiedon käsittelyä aivokuorella. MEG:n avulla voidaan saavuttaa sekä erinomainen aikatarkkuus (1 ms) että hyvä paikkatarkkuus (5-10 mm). Puheessani kerron, kuinka olemme MEG:n avulla tutkineet, missä aikaikkunassa merkitystä hahmotetaan (>200 ms) ja missä vaiheessa puheen käsittely alkaa erota ei-puheen käsittelystä (100 ms). Tässä yhteydessä tuon myös esiin sen erikoisen havainnon, että 100 ms:n kohdalla yksinkertaisten ei-puheäänten käsittely on erilaista suomen- ja saksankielisillä tutkittavilla. Vaikuttaako äidinkieli niin vahvasti kuulojärjestelmämme kehittymiseen, että aikuisina käsittelemme kaikkea kuulotietoa eräänlaisen puhesuodattimen läpi?


Suomen inessiivin ja adessiivin kuvausta kognitiivisen kieliopin avulla

Kaius Sinnemäki ja Juha Yliniemi

Yleisen kielitieteen laitos
PL 9 Siltavuorenpenger 20 A
00014 HELSINGIN YLIOPISTO
ksinnema@ling.helsinki.fi

Jo Itkonen (1966) osoitti, että suomen paikallissijojen eri funktiot ja merkitykset ovat diakronisesti kehittyneet lokatiivisesta merkityksestä (ks. myös Huumo 1997). Nykykielen funktioissa tätä yhteyttä on tosin vaikea, jollei aivan mahdoton nähdä. Leino (1996) kuitenkin esittää tämän mahdollisuuden käyttäen apunaan kognitiivisen kieliopin (Langacker 1987) mukaista kuvausta. Hän kuitenkin keskittyy kuvauksessaan käsittelemään lähinnä ns. suuntasijoja, kuten elatiivia. Me puolestamme keskitymme staattisten sijojen, inessiivin ja adessiivin kuvaukseen. Esitelmämme ajatukset pohjautuvat yhteiseen kandidaatin tutkielmaamme (Sinnemäki ja Yliniemi 2001).

Keskeisenä teemanamme on dimensionaalisuus. Sen mukaan inessiivin ja adessiivin perusero löytyy sellaisten esimerkkien avulla, joissa nämä sijat ovat oppositiossa, kuten esimerkeissä 'Poika nukkuu sängyLLÄ' ja 'Poika nukkuu sängySSÄ'. Inessiivin perusmerkityksessä korostuu objektin pintojen rajaama kolmiulotteinen säiliö, jonka sisällä toinen objekti on täysin tai osittain. Adessiivin perusmerkityksessä korostuu objektin kaksiulotteinen pinta, eikä skeemaan sisälly kolmatta ulottuvuutta. Näiden kahden skeeman avulla voidaan kuvata useita varsin erikoisiakin funktioita. Adessiivi on inessiiviä nuorempi sija suomen kielessä, mutta sen käyttö on laajentunut niin omistuksen kuin instrumentinkin koodaamiseen. Lisäksi sitä tavataan varsin erikoisissa konstruktioissa, kuten esimerkeissä 'Matti leikkautti haavansa kaupungin parhaaLLA kirurgiLLA' ja 'Ottaisin hampurilaisen tuplajuustoLLA'. On vaikea nähdä näissä adessiivin funktioissa mitään viittausta adessiivin lokatiiviseen perusmerkitykseen. Osoitamme kuitenkin, että hankalatkin tapaukset voidaan kuvata johtamalla ne abstraktista skeemasta. Hahmopsykologian käsitteiden tuominen kielen kuvaukseen on osoittautunut hedelmälliseksi juuri sijojen ja mm. adpositioiden funktioiden kuvauksessa. Toisaalta adessiivin funktioiden laajentuminen on mainio osoitus kielen sisäänrakennetusta ekonomiasta: sallitaan funktioiden laajentumisesta aiheutuva polysemia ja pieni määrä monitulkintaisuutta, mutta säästetään kieliopillisten pintamuotojen määrässä. Vaikka monitulkintaisuus ja polysemia lisäävätkin kielen monimutkaisuutta yhtäällä, niiden salliminen toisaalla tekee kielestä joustavamman ja helpomman.

Viitteet

Huumo, Tuomas (1997). Lokatiivit lauseen semanttisessa tulkinnassa. Ajan, omistajan, paikan ja tilan adverbiaalien keskinäiset suhteet suomen kielessä. Turku. Painosalama Oy.
Itkonen, Erkki (1966). Kieli ja sen tutkimus. Helsinki. WSOY.
Langacker Ronald W. 1987. Foundations of Cognitive Grammar. Vol 1: Theoretical Perspectives. Stanford, Calif.: Stanford University Press.
Leino, Pentti 1993 Polysemia - kielen moniselitteisyys. Kieli 7. Helsinki. Yliopistopaino.
Sinnemäki, Kaius ja Juha Yliniemi (2001). Describing Grammaticalisation by the Cognitive Framework. A Case Study of the Finnish Stative Locatives. Kandidaatin tutkielma. Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitos.


Kielentutkijan kootut kysymykset

Heli Tissari
Helsingin yliopisto
Heli.Tissari@helsinki.fi

Kysymykseni kielen ja mielen luonteesta pohjautuvat viimevuotiseen väitöskirjaani "LOVEscapes: Changes in prototypical senses and cognitive metaphors since 1500". Tutkin siinä englannin kielen sanan love ‘rakkaus’ merkitystä ja merkityksen muutosta uuden ajan alusta nykypäivään sekä käsitemetaforia, jotka esiintyivät korpusaineistossa tämän sanan yhteydessä ja rakkauden sanastossa yleensä.

Sanan "love" kuvauksessa käytin nk prototyyppiteoriaa lähtien olettamuksesta, että sana voidaan nähdä limittäisinä merkityskategorioina, joista jotkin ovat luonteeltaan keskeisempiä ja tärkeämpiä kuin toiset. On kuitenkin epäselvää, miten kielentutkija voisi päästä lähelle mielen todellisuutta. Kategorioiminen on suhteellisen helppoa verrattuna “päänsisäisen” todellisuuden mallintamiseen. Tämän ovat huomanneet muutkin (Sandra & Rice 1995). Koivisto-Alanko (2000) kysyy, miten lähestyä niiden ihmisten ajatusmaailmaa, jotka elivät vuosisatoja sitten. Entä kenen mielen todellisuudesta mallintamisessa ylipäätään on kyse? Etsimmekö yksilöitä vai onko mielekkäämpää kuvata yhteistä ja yleistä? Miten?

Esimerkiksi sana "love" liittyy ‘rakkauden’ käsitteeseen, joka on kulttuurihistoriallisesti hyvin laaja ja vaikeasti kuvattavissa, mikäli haluamme ottaa huomioon vaikkapa eri tieteenalojen näkökulmat, mukaanlukien niiden kehityksen. Käytännön kysymys on, miten tällaista käsiteanalyysia voitaisiin edes yrittää tehdä.

Aivan yksinkertaisia mutta vaikeasti vastattavia kysymyksiä jo pelkästään kielitieteen näkökulmasta ovat seuraavat: Mikä on sanan ja käsitteen suhde? Mikä on sanan ja mielen suhde? Mikä on käsitteen ja mielen suhde (sama vai eri kuin sanan ja mielen)?

Mitä siitä sitten tulisikaan, jos eri tieteenalat olisivat yhteistyössä? Jo eri humanististen tieteiden kysymyksenasettelut, lähtökohdat ja metodit ovat hyvin erilaisia. Miten voitaisiin yhdistää “humanistinen” kuvaus rakkauden käsitteestä ja teknologinen osaaminen? Käsitemetaforan teoria esittää vastaukseksi, että metaforilla on neurologinen perusta. Käytännössä vaikuttaa kuitenkin siltä, että kovin seikkaperäistä rakkauden sanaston ja kulttuurihistorian kuvausta ei nykytietämyksen valossa voitaisi kohta kohdalta yhdistää neurologisiin tutkimustuloksiin. Mikäli näin tehtäisiin, jouduttaisiin tekemään myös maailmankatsomuksellisia ja arvovalintoja. Ennen kaikkea, onko kaikki redusoitavissa materiaan?

Viitteet
Koivisto-Alanko, Päivi. 2000. Abstract Words in Abstract Worlds: Directionality and Prototypical Structure in the Semantic Change in English Nouns of Cognition. (Mémoires de la Société Néophilologique de Helsinki LVIII.) Helsinki: Société Néophilologique.
Sandra, Dominiek & Sally Rice. 1995. “Network analyses of prepositional meaning: Mirroring whose mind — the linguist’s or the language user’s?” Cognitive Linguistics 6—1, 89—130.
Tissari, Heli. 2003. LOVEscapes: Changes in prototypical senses and cognitive metaphors since 1500. Mémoires de la Société Néophilologique de Helsinki LXII. Helsinki: Société Néophilologique.